2000-luvun parhaat levyt?

Kuten valveutuneimmat teistä ehkä jo ovat huomanneet, vuosikymmen lähenee loppuaan. Vastoin odotuksiani emme kuitenkaan vielä nähneet teleportaatio- tai kyborgi-teknologian läpimurtoa, emme siirtokuntaa kuussa, emme ydinsotaa, emme Suomea futiksen arvokisoissa emmekä kloonattua ihmistä. Näimme kuitenkin tornien räjähtelyä, lööppijulkkiksia, pari muka-uhkaavaa epidemiaa, GPS-laitteet, Mars-luotaimen, tölkkiolut-vallankumouksen ja vaikka mitä muuta kivaa. Musiikin kentällä leimaa antavinta menneelle vuosikymmenelle lienee musiikin jakelun mahdollistuminen vertaisverkoissa ja muissa nettivallankumouksen mukanaan tuomissa palveluissa (mm. myspace, last.fm ja spotify).

Muista musiikillisista mullistuksista voidaan mainita ainakin heavy-buumi Loordeineen, Idols-tähdet, nukkavieruudesta imagon itselleen tehneet ”indie”-bändit, suomi rap, suomalaisten maailman valloitus (HIM, Nightwish, Rasmus ja totta vitussa Sunrise Avenue) sekä valtakunnallisten radiokanavien musiikillinen rappio. Jotain hyvin olennaista varmaankin unohtui, mutta niitä voitte rakkaat lukijat postailla kommenttiosioon.

Tämän postauksen ydin on tämä : tavoitteenani on listata 31.12.2009 mennessä kymmenen sellaista 2000-luvun albumia, joilla uskon olevan itselleni suurin merkitys ajan saatossa. Listaus tulee olemaan hankala, työläs ja monien mielestä aivan perseestä, eikä se tule tapahtumaan paremmuus- tai kronologisuus-järjestyksessä.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

The Mars Volta - De-loused in the Comatorium

Muistan joskus lukeneeni, kuinka Mars Voltan nokkamiehet, jo aiemmin juttusarjassa nimeltä mainitut Cedric Bixler-Zavala sekä Omar Rodriguez-Lopez kertoilivat kuinka Led Zeppelinin Physical Graffiti oli aikoinaan vienyt heidät "toiseen maailmaan". Tarkemmin muisteltuna tarinaan taisi liittyä lsd:tä ja jomman kumman olohuoneen lattiaan ilmestynyt suurehko aukko, joten luultavasti melko happoisissa yhteyksissä pojankoltiaiset ovat Zeppeliinistään nauttineet. Kohtalaisesta sekavuudestaan huolimatta tämä tarinan pätkä saa kelvata johdantona tälle esittelylle, joka yrittää luodata edes jossain määrin tätä proge-rockin 2000-luvulle päivittäneen albumin yleiskuvaa.

Käsitykseni mukaan aiemmassa "artikkelissa" mainitut Cedric Bixler-Zavala & Omar Rodriguez-Lopez ajautuivat "ah, niin tavallisiin" erimielisyyksiin aiemman yhtyeensä, At the drive-inin musiikillisesta linjasta. Tästä sydämistyneenä hölmön näköinen kaksikko päätti valjastaa sisäiset demoninsa progen satulaan, ja jälki oli vähintäänkin ovia avaavaa. Oikeastaan, peräkkäin kuunneltuna At the Drive-inin "Relationship of Command" ja tämä Mars Voltan esikoinen eivät poikkea niin paljoa tyyleiltään kuin kaikesta voisi päätellä. Pitkälti sukulaisuus johtuu tietysti Cedricin laulusta (joka tosin Mars Voltassa on viety välillä kimeydessään hyvin lähelle pikku oravia) sekä Omarin tunnistettavasta kitaroinnista, joka sekin tosin ottaa ajoittain melko ison harppauksen kohti jazzahtavaa progea ja jopa Santanamaisia latino-soundia.

On tietysti selvää, että jos levyn bisin raita on yli 12 minuuttia, ei voida varsinaisesti puhua mistään radioystävällisestä rockista. En osaa sanoa kenelle tätä voisi suositella. Tätä kirjoittaessa huomaa myös kuinka vaikea levyä on kuvailla. Se on ainakin varmaa, että useamman kuuntelukerran tämä ottaa, ennenkuin eepos alkaa avautua. Tämä taitaa olla yksi niistä jutuista jotka pitää vaan itse kuunnella. Monen mielestä varmasti tunnin verran hyvinkin syvältä perseestä olevaa sekoilua, omasta mielestäni tässä on jotain melkein maagista, alitajuntaan syöpyvää sekä palkitsevaa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

At The Drive-in : Relationship of command (2000)



Nyt täytyy sivumennen todeta, että tuleepi kiire top kybän kanssa, jos meinaan torstaiksi ehtiä kaikki rustaamaan/päättämään. Tämä tarkoittaa vissiin sitä, että perusteluista tulee lyhyempiä.

Aloitetaan vaikka sillä, että wikipiidia luonnehtii At the drive-inin post-hardcore - yhtyeeksi. Pakko se kai on kaikkelle joku siistiltä kalskahtava genre keksiä, mutta en kyllä itse tätä nyt kovinkaan hardcoreisessa valossa nää. Toki tässä on sitä tiettyä ryntäilevyyttä ja dynaamista työstöä, jota hc-punkissa käsittääkseni viljellään melko surutta, mutta tässä kohtaa vanha lorumainen sananlasku kannattaa pitää visusti mielessä : "ken hardcorea pelkää ja wikipediasta At the Drive-inistä pänttää, tyystin suotta yhtyeeseen tutustumatta jättää".

Levykokonaisuutena katsasteltuna tämä kuitenkin tyydyttää allekirjoittaneen musiikinjanon tyylikkäillä, joskin ajoittain agressiivisillakin kertosäkeillä ryyditettyillä menopaloilla, joiden vastapainoksi tarjoillaan tyylikkäitä kitaramelodioin kuorrutettuja rauhallisempia suvantoja. Monilta levyn biiseiltä nousee esiin taustalaulujen rooli tietynlaisen kieron, vuoropuhelumaisen mutta napakan tunnelman luojana. Ikinä ei oo kai tarvinnu yhtään biisiä skipata. Bändin "dynaamisena duuona" toimii persoonalliseen tyyliin aika korkealtakin laulava (nyt copypaste wikipiidiasta) Cedric Bixler-Zavala, sekä kitaristi Omar Rodriquez-Lopez, jonka kitaraboksien soundit muuten Disco Ensemblen kitaristiveikkonen on surutta yrittänyt kopioida, ajoittain tosin pirun hyvän kuuloisellakin menestyksellä. Muutenkin Disco Ensemble (ja tuhannet muut "Emohkot" bändit) kulkee selkeästi AtDI:n jalanjäljissä.

Levy jäi lopulta yhtyeen viimeiseksi, siitäkin huolimatta että se oli kriitikoiden ylistämä, ja ainoana AtDI- albumina ainoana Billboardin top-200 listalla.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Tulenkantajat : Hyvää syntymäpäivää, Rouva Presidentti (2003, Poko Records)

”En tiijä, mikähän tääkin idea oli tulla tänne julkisesti avvautuun, tuntemattomille selittään...”




Vuosituhannen alku poiki maahamme jonkinasteisen suomi-rap aallon. Maailman Puff-isien ja Jay-zetien innoittamana alettiin tekemään kansainväliseltä kuulostavien biittien päälle suomenkielisiä lyriikoita, jotka sitten varsin ymmärrettävästi otettiin nuorisoväestön keskuudessa avosylin vastaan, vähän kuin suomirock ja punk aikanaan. Suurin osa tuon aallon tuotoksista olivat jo silloin myötähäpeää aiheuttavaa jenkki-idolien plagioimista, mutta joukkoon mahtui jotain hyvääkin. Alunperin Rovaniemeltä - anteeksi Rollosta - ponnistanut Tulenkantajat-kollektiivi onnistui valitettavan lyhyeksi jääneellä levytystaipaleellaan tekemään aidosti omansa kuuloista rap-funkkia, jossa kuului sekä pohjoinen ulottuvuus että jopa afrorytmit. Bändi teki pesäeron muihin genren artisteihin jo pelkästään sillä, että yksittäisten biittivelhojen sijasta levyillä soitti oikea bändi, joka oli myös livenä aina äärettömän kovassa tikissä.

Kolmas ja ainakin tällä tietoa viimeiseksi jäänyt TK-levytys, ”Hyvää syntymäpäivää, Rouva Presidentti” yhdistelee aikaisemmilta kahdelta levyltä tuttuihin elementteihin (kierot rytmit, Hannibalin ja Sopan letkeä flow ja murre ja yleinen ryppyotsaton meininki) aimo annoksen kriittistä ajankuvaa 2000-luvun alun Suomesta. Yleisilme levyllä on siis vähemmän ”bileinen” kuin esim. debyyttialbumilla, joka oli myös todella lähellä päästä tälle listalle. Vaikka ”Hyvää syntymäpäivää...” on tietyssä mielessä aavistuksen vaikeampi sulateltava kuin debyytti, vie omissa kirjoissani kuitenkin voiton siitä syystä, että ehkä juuri tämän kriittisen ja vieläkin ajankohtaisen yhteiskunnallisen otteensa vuoksi levy tuntuu kestävän kuuntelua debyyttiä parmmin. Kuten jokaisella TK-albumilla, on tälläkin läjäpäin riimejä, jotka on ainakin omissa porukoissani alkanut elää omaa elämäänsä biisien ulkopuolella, vähän kuin Julmahuvi-lainit. Näitä rap-along täkyjä tällä levyllä tarjoaa ainakin ”Lossikuski”, ”Näin on näreet” ja ”Skenejulkku”.
Tavallaan tämän levyn perusteella on helppo ymmärtää yhtyeen hajoaminen omille teilleen. Ainakin oman käsitykseni mukaan bändi ja MC:t kokivat tarvetta kurkoitella eri suuntiin : bändin jätkät halusivat tehdä yhä funkimpaa/jazzimpaa musiikkia, kun taas Hannibal ja Soppa kaipasivat takaisin rap-juurilleen. ”Hyvää syntymäpäivää...” voikin ajatella olevan tietynlainen huipentuma TK-kollektiivin ajasta bändinä. Tämän funkimmaksi ja jammailupainotteiseksi rap-levyä on vaikea tehdä, ilman että rap-puoli jää paitsioon.

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Mastodon - Blood Mountain (2006)



Jossain vaiheessa 2000-lukua uusi raskaampi musiikki muuttui omissa korvissani tylsäksi. Toki kulunut vuosikymmen teki suosituksi mm. System of a downin, Rammsteinin, Trio Niskalaukauksen sekä lopulta Viikatteenkin kaltaisia, tavallaan omasta näkökulmastaan metallia lähestyviä artisteja. Itse voin kuitenkin todeta saaneeni jonkinasteisen uuden ”valaistumisen” ja innon koko musiikkilajia kohtaan vasta vuonna 2006, kun Atlantalaisen Mastodonin kolmas studio-albumi ”Blood Mountain” julkaistiin. Levy on tietyllä tavalla täynnä vastakohtaisuuksia : se onnistuu samaan aikaan olemaan sekä virkistävän tuore että perinteitä kunnioittava. Ajoittain Mastodon jyrää eteenpäin esihistoriallisen nimikaimansa tavoin , mutta hetken päästä fiilistellään rauhallisesti ikäänkuin vuoren huipulla tunnelmissa, jotka voisivat sopia jopa olut-mainoksen taustalle.

Albumin kantavana voimana on Brann Daylorin vesikauhuista jazz-rumpalia muistuttavien, filli-rikkaiden rumpu-aarioiden ja kitaristien Brent Hindsin&Bill Kelliherin loihtimien riffi-peijaisten pyhä liitto. Niin sanottua perinteistä kertosäe- tai tilutus-metallia levyltä ei löydy. Tässä mielessä Mastodonin musiikkia onkin ehkä luontevampaa verrata Mars Voltan, Opethin tai Dream Theaterin kaltaisiin yhtyeisiin, jotka tapaavat käyttää kappalerakenteensa oksasilppurissa. Tasapainottavana tekijänä toimii usein murinasta, mylvinnästa ja puhtaista osuuksista koostuvat vokaalit, jotka luovat kuuntelijalle helpompia kiinnekohtia välillä hengästyttäviksi yltyvien riffi-ja rumpuosuuksien välille.

Levyllä on bändin toimesta kerrottu olevan teema tai tarina, joka nivoutuu yhteen biisi biisiltä. Itse olen tämän tarinan tulkinnut niin, että kyseessä on päähenkilön, ihmishahmon, eräänlainen metaforinen vaellus myyttiselle verivuorelle, tavoitteenaan löytää jonkinlaisia mystisiä voimia antava kristallikallo. Matkan varrella päähenkilö törmää tämän tästä vaikeuksiin luonnon ja myyttisten petojen kanssa, joutuen pakenemaan mm. raivokkaita susia, jättiläisiä sekä jotain lentäviä perkeleitä.

Yli tunnin mittaisen ”Verivuoren” valloituksen loppuhetket kruunavat raukeudellaan monipuolisen kuuntelukokemuksen, jossa riittää siinä määrin korvakarkkia, että mielestäni on varsin perusteltua puhua alan klassikosta.